Harry Potter. Lasten sankari's kirjallisuus?

Sisällysluettelo

I. Johdanto
II. Lastenkirjallisuus
2.1 Mitä on Lastenkirjallisuus?
2.2 juoni
2.3 Tylypahka asetelmana
2.4 aiheet ja niiden esitykset
2.4.1 Rakkaus
2.4.2 kuolema
2.4.3 taistelu pahaa ja sen seurauksia vastaan
2.5 Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti?
III. sankari
3.1 mikä tekee sankarin?
3,2 Harry Potter
3,3 sankarin matka / Harryn matka
3.4 suhteet
3.4.1 ystävät
3.4.2 viholliset
IV. johtopäätös
v. bibliografia
5.1 Alkukirjallisuus
5.2 toissijainen kirjallisuus

lyhenteet

Harry Potter ja viisasten kivi, johon viitataan HP1: nä tai viisasten kivi Harry Potter ja salaisuuksien kammio HP2: na tai Salaisuuksien kammio Harry Potter ja Azkabanin vanki HP3: na tai Azkabanin vanki Harry Potter ja liekehtivä pikari HP4: nä tai liekehtivä pikari Harry Potter ja Feeniksin ritarikunta HP5: nä tai Feeniksin ritarikunta Harry Potter ja puoliverinen prinssi HP6: na tai puoliverisenä Blood Prince Harry Potter ja kuoleman varjelukset kutsutaan HP7 tai Kuoleman varjelukset

I. Johdanto

” mikään tarina ei elä, ellei joku halua kuunnella. Rakastamamme tarinat elävät meissä ikuisesti. Palaatpa siis sivun tai ison ruudun kautta, Tylypahka on aina paikalla toivottamassa sinut tervetulleeksi kotiin
(J. K. Rowling, tzekoulis, ”J. K. Rowlingin tunteellinen puhe”).
kun J. K. Rowling alkoi kirjoittaa sarjaansa 90-luvun puolivälissä, hän ei olisi voinut kuvitellakaan sitä menestystä ja sitä maailmanlaajuista ilmiötä, jonka hän sillä aiheuttaisi. Näin tarina työttömästä yksinhuoltajaäidistä, joka istuu pubissa ja kirjoittaa yhtä kaikkien aikojen suosituinta kirjasarjaa, on yhtä tunnettu kuin hänen kirjoitettu tarinansa ja sanaleikki ”tiskaajasta miljonääriksi” toteutui hänelle täysin. Nykyään hän on yksi maailman rikkaimmista naisista ja jopa rikkaampi kuin kuningatar itse, vaikka Bloomsbury-kustantamon toimitusjohtaja varoitti häntä, ettei hän koskaan rikastu lastenkirjoja kirjoittamalla (c.f. Eccleshare 291f.). Rowlingilla kesti viisi vuotta ensimmäisestä ideastaan keksiä tarinansa ja hän tiesi jo kirjoittavansa yhteensä seitsemän kirjaa (c.f. Eccleshare 290). Hänellä oli ongelmia löytää Kustantaja viisasten kivi, mutta sen jälkeen, kun on julkaissut Bloomsbury se voitti useita hintoja, kuten Nestlé n Smarties kirjan hinta vuonna 1997, joka myönnetään koululaiset ympäri Englantia ja monet muut hinnat (c.f. Eccleshare 299). Se myytiin Isossa-Britanniassa 1 500 punnalla ja menestyksen jälkeen 105 000 yhdysvaltain dollarilla Scholastic Rowlingin kustantamolle Yhdysvalloissa (c.f. ibid.). Lisäksi kaikista muistakin Harry Potter-kirjasarjan kirjoista tuli bestsellereitä, ja ”vuonna 2000 kaikki kolme J. K. Rowlingin kirjaa hallitsivat bestseller-listoja” (Casares1 ). Harry Potter-kirjoja on käännetty 78 kielelle ja sitä oli myyty vuoteen 2015 asti yli 450 miljoonaa kappaletta (bloomsbury-jk-rowling).

J. K. Rowling aloitti sarjansa lastenkertomuksena, mutta onko hänen päähenkilönsä, jota monet kutsuvat sankariksi, todella sankari ja voidaanko Harry Potter-sarja nähdä lastenkirjallisuutena? Tähän kysymykseen vastataan tässä teoksessa tarkastelemalla ensin lastenkirjallisuuden piirteitä ja sitä, käyttikö Rowling niitä romaaneissaan vai ei tarkastelemalla tarkemmin Rowlingin juonta ja asetelmaa sekä hänen rakkauden, kuoleman ja trauman esitystään. Rowling sijoittaa tarinansa sisäoppilaitokseen, jossa on vaarallisia ja tuntemattomia eläimiä ja olentoja, ja hänen päähenkilönsä ovat velhoja. Sen päähenkilö on yksitoistavuotias orvoksi jäänyt poika, joka joutuu elämään surkeiden sukulaistensa kanssa, kunnes huomaa, että hänen on täytettävä suurempi kohtalo. Lisäksi hänen kirjojensa loppuja analysoidaan, ovatko ne suljettuja vai avoimia, sillä vaikka hän tiesi, että sarjan tulisi koostua yhteensä seitsemästä romaanista, hän ei tiennyt, kuinka menestyneitä hänen romaaninsa voisivat olla ja saako hän mahdollisuuden kirjoittaa lisää kirjoja. Sen mukaan loppuja tutkitaan myös siitä, onko niissä onnellinen loppu vai ei, sillä ne kuvaavat tarinan eri näkymiä Rowlingin lavastaman juonen vuoksi.
Rowlingin henkilökohtaisen menestyksen lisäksi hänen ”suurin saavutuksensa on hänen kykynsä kirjoittaa kirjoja, jotka innostavat miljoonia lapsia lukemaan innostuneesti ja uteliaasti – ehkä ensimmäistä kertaa elämässään” (Stephenson 1), josta voin olla täysin samaa mieltä, koska Harry Potter-kirjat olivat ensimmäiset kirjat, jotka päätin itse lukea, ja niiden kautta kehitin rakkauttani kirjallisuuteen. Tämä ei ole voimassa vain minulle, vaan myös monille muille lapsille ja aikuisille ympäri maailmaa, jotka ”ovat olleet ihastuneita mittatilaustyönä tehdyn velhon viehätyksestä” (Gurevitch1). Mutta miksi lapset ja aikuisetkin lukevat ja rakastavat Harry Potter-kirjoja niin valtavasti? Mikä näissä kirjoissa on erityistä, joka vangitsee ja pitää lukijansa yli seitsemän kirjaa, kahdeksan elokuvaa ja yli 20 vuotta? ”e uskoo, että vastauksen juuret ovat Rowlingin luomassa maagisessa maailmassa ja tarinassa, hänen henkilöhahmojensa rikkaudessa ja kunnioituksessa, jota hän osoittaa lukijoitaan kohtaan” (Beach and Willner 103). ”Joanne K. Rowlingin teinivelho on lumonnut lukijat ympäri maailmaa, ja Harry Potteria voi todella kutsua kansainväliseksi sankariksi” (Köhler 15), mutta onko Harry todella sankari? Tämä on teoksen toinen kysymys, jota analysoidaan tarkastelemalla tarkasti Rowlingin päähenkilöä Harrya ja hänen sankarihahmon ominaisuuksiaan. Siksi Harryn hahmoa tutkitaan ja yksittäisiä kirjoja sekä koko sarjaa verrataan Joseph Campbellin ”sankarimatkaan”. Sarjan tärkeimpiä puolia ovat ystävyys ja rakkaus, ja sitä tarkastellaan yhdessä Harryn suhteiden kanssa vihollisiinsa. Tarkasteltuaan näitä kahta aihetta itsenäisesti ne yhdistetään johtopäätökseen, joka osoittaa, onko Harry Potter lastenkirjallisuuden sankari vai ei ja kirjoittiko J. K. Rowling lapsille suunnatun sarjan.

II. Lastenkirjallisuus

2.1 Mitä on Lastenkirjallisuus?

lastenkirjallisuuden alalta löytyy paljon kirjallisuutta. JSTOR laskee tällä hetkellä noin 100 000 kirjoitusta 2 3 lastenkirjallisuudesta ja suurin osa teksteistä käsittelee lastenkirjallisuuden eri näkökohtia ja alkukirjallisuutta. Lastenkirjallisuus on laajalle levinnyt ala, joten sitä on saatavilla hyvin erilaisia. On kuvakirjoja nuorimmille lukijoille tai kuuntelijoille, satuja ja seikkailukertomuksia, tarinoita prinsessoista ja rakkaudesta sekä realistisempia tarinoita sodasta ja maailmanlopusta nuorille lukijoille. Lisäksi lastenkirjallisuus on muuttumassa pysyvästi kuten kaikki muutkin kirjallisuuden alat ja siksi vaikeasti vangittavissa. Näin ollen on tärkeää huomata, että lastenkirjallisuus ei ole lasten tekemää vaan lapsille tarkoitettua ja siten aikuisten kirjoittamaa, jotka kuvittelevat, mikä on välttämätöntä ja riittävää lasten luettavaksi, kuten Lesnik – Oberstein asian osoittaa:
lastenkirjan määritelmä perustuu edelleen vaihtelevasti kustantajien ja toimittajien päätöksiin, tyyli-ja kuvitussuuntauksiin, oletettuun tai väitettyyn lukijakuntaan sekä teorioihin kirjan synnyttävistä luomisprosesseista (4-5).
lastenkirjallisuuden alkuperä on nykyään uskonnollisiin ja kasvatuksellisiin tarkoituksiin tarkoitetuissa kirjallisissa teoksissa (c.f. Grenby 25). 1600-luvulla lasten tulisi oppia näistä kirjoista ”kuinka elää jumalista elämää, etsiä armoa ja yrittää välttää helvetin kidutukset” (Reynolds 8). Niinpä lastenkirjallisuus oli tarkoitettu didaktiseksi lapsille, joka kesti 1800-luvun puoliväliin asti, jolloin lasten ja nuorten kirjallisuutta käytettiin välittämään arvoja ja hyveitä, kuten kovaa työtä, uskollisuutta ja jumalisuutta (c.f. Lindauer 64f.). Toisen maailmansodan aikana kirjojen piti olla yhdenmukaisia Hitlerin ideologian kanssa (erityisesti Saksassa), jossa kirjoja ei kirjoitettu todellisuudesta Hitlerin kukistumisen jälkeen, jotta lapset saisivat muutoksen paeta surullista todellisuuttaan (C.f. Lindauer 69f.). Vuodesta 1968 lähtien lastenkirjojen todellisuus tuli jälleen suosituksi ja fantasiakirjat jäivät pois kilpailusta. Tämä muuttui jälleen Michael Enden vuonna 1979 julkaiseman ”Die unendliche Geschichte” – teoksen (c.F. Lindauer 72f.) myötä.
kuten jo mainittiin, lastenkirjojen oli tarkoitus opettaa lapsia ennen kuin niistä tuli vain nautittavia. ”he business of the child’ s life is education ” toteaa Gruner (216) ja on totta, että koulutuksella on valtava merkitys lasten elämässä, koska kuten länsimaissa lapset joutuvat käymään koulua vähintään kymmenen vuotta. Siksi koulu ja luokkatoverit sekä opettajat ovat suoraan yhteydessä lapseen. Sen mukaan monet Lastenkirjat sijoittuvat kouluihin ja niitä nimitetään siten koulukertomuksiksi. Nuorten lukijoiden on melko helppo samaistua tarinoiden päähenkilöihin, koska he ovat samoissa tilanteissa. Aikuisetkin sen sijaan kävivät koulunsa vain muutamaa vuotta lapsiaan aikaisemmin ja voivat siksi samaistua näihinkin tarinoihin, ja siksi he lukevat myös monia lastenkirjoja. ”Niin kauan kuin luemme näitä kirjoja, voimme olla yhä nuoria ja viattomia, yhä vanhempia ja viisaampia” (Nodelman 6) mikä voi olla aikuisten vetovoima lukea lastenkirjallisuutta. Lukemalla ja nauttimalla näistä kirjoista aikuiset voivat antaa lapsilleen ymmärryksen lukemisesta ja kirjallisuudesta, koska ” lapsen hallitseva vaikutus, jota korostetaan, on lapsi hänen kotiympäristössään. Esitellyistä, jaetuista ja kotona nautituista kirjoista tulee lukukokemuksista arvostetuimpia ” (Hamilton 32). Killinger kuvaa koulun tarinaa eri tavalla sanomalla, että ife tällaisissa laitoksissa on yleensä tiukka, mestarit ovat kohtuuttomia ja lapset ovat aluksi yksinäisiä ja hämmentyneitä. Mutta koska he ovat lapsia, useimmat heistä ovat melko sitkeitä ja selviytyvät mukautumalla muihin lapsiin ja satunnaiseen professoriin (38).

tämä kuvaus pätee kaikkiin uusiin tilanteisiin ihmisten elämässä riippumatta siitä, tuleeko ihminen lastentarhaan, kouluun tai myöhemmin yliopistoon ja työelämään. Se on aina outo tunne, kunnes löytää muita ja pystyy ystävystymään heidän kanssaan. Lisäksi koulukuntaa käytetään usein vain tarinan tapahtumapaikkana sen sijaan, että se olisi varsinainen aihe (c.f. Gruner 217). Tämä voi johtua siitä, että lapset menevät kouluun opettaakseen opettajiaan itse asiassa, mutta se, mitä he oppivat, on vain osa siitä, mitä he oppivat koulussa. Monet asiat opitaan ulkona, eivätkä ne kuulu opetussuunnitelmaan, kuten ihmisyys, itsensä tunnistaminen ja toisten arvostaminen. Casaresin mukaan lastenkulttuuria voi kuvailla paikaksi, jossa lapset viihtyvät parhaiten ympäristössään. Kulttuuri stimuloi lasta niin, että hän voi oppia tekemään päteviä tuomioita arjen tilanteissa.
monissa näissä koulutarinoissa lapset otetaan pois vanhemmiltaan paetakseen auktoriteettiaan ja kyetäkseen olemaan täysin oma itsensä ilman, että he aina tarkkailevat vanhempiaan.
muita lastenkirjallisuudessa usein käytettyjä tyyppejä ovat satu ja seikkailukertomus. Toisin kuin vanhemmassa lastenkirjallisuudessa satujen ei ole tarkoitus opettaa mitään, koska ne olisivat ennalta arvattavia ja lapset pitävät turhista tarinoista (c.f. I. Singer 51f.). Näin ollen ei ole pakollista, että tarina tapahtuu epätodellisessa maailmassa. Kuten Lindauer kirjassaan kirjoittaa, monet tarinat voivat alkaa reaalimaailmasta ja tapahtua jonkin aikaa siinä (49). Tukemaan lasten mielikuvitusta ja kykyä ajatella kiinteiden olosuhteiden ulkopuolella ”seikkailutarinat sijoittuvat usein tuntemattomiin ja eksoottisiin puitteisiin, joita tuskin on enää olemassa globalisoituneessa maailmassa” (Köhler 18). Monet sadut alkavat päähenkilöiden katastrofista ja heidän arjestaan, jossa he joutuvat usein elämään kamalien ihmisten (c.f. Gurevitch) kanssa. Kuten nimikin jo kertoo, seikkailutarinat kertovat päähenkilöistä, jotka lähtevät seikkailemaan esimerkiksi löytääkseen aarteen tai pelastaakseen maailman. Yhteistä näille tarinoille on, että aikuisia kuvataan samalla tavalla lasten silmin. He ovat aina ”vihamielisiä, dominoivia ja pahoja, ja heidät on voitettava kekseliäisyyden, pidättyväisyyden ja kärsivällisyyden avulla odottamaan ajankohtaista hetkeä, joka väistämättä saapuu” (ibid.). Kaikki aikuiset eivät tietenkään ole lastenkirjallisuudessa pahoja, koska lapset tarvitsevat mentoreita ja avustajia, jotka auttavat taistelemaan pahaa vastaan. Protagonistit päästävät viheliäisyydestään paikalle saapuva epätavallinen muukalainen, joka kertoo protagonisteille, että heillä on erikoiskykyjä tai kohtalo suorittaa tietty tehtävä, ja ottaa sankarit mukaansa (c.F. ibid.). Yksi fantasian alalaji on ihmeellinen tarina, jossa on kaksi rinnakkaista maailmaa. Lisäksi selvä ero hyvän ja pahan välillä näkyy eri tavoin, kuten heikko lapsi vastaan voimakas AIKUINEN (n.f. ibid.). Lisäksi ”sankari kärsii ja kokee vaikeuksia, mutta koettelemuksistaan huolimatta hän ei koskaan menetä rohkeuttaan, toivoaan tai oikeudentajuaan, ja lopulta, lähes ennustettavasti, ilmaantuu voittoisana” (ibid.). Klausille sadut ovat pikemminkin juonikeskeisiä kuin luonnekeskeisiä, ja menetyksen, halun, epäilyksen ja itsensä epävarmuuden tunteet puuttuvat (c.f. 25f.). Lisäksi hän toteaa, että saduissa on usein samoja piirteitä kuin päähenkilössä, joka on orpo, etsintärakenne ja hyvä taistelee pahaa vastaan (c.f. 22). Siinä tapauksessa monet vanhemmat pelkäävät, etteivät heidän lapsensa pysty erottamaan, mikä on todellista ja mikä on vain fantasiaa, eikä sitä siksi ole olemassa. Mutta lapset pystyvät erottamaan todellisen maailman ja fiktion noin kolmevuotiaina (c.F. Casares). Sen vastakohtana Isaac Singer vakuuttaa, että lapset pitävät yliluonnollisesta ja uskovat siihen (c.f. 53), mutta on eri asia uskoa, että esimerkiksi taikuus on olemassa, tai valittaa, että taikuus olisi olemassa. Fantasiakirjallisuuden suosion vuoksi se on nykyään ”hallitseva voima lastenkirjallisuudessa” (Reynolds 8), mikä antaa lapsille mahdollisuuden nauttia lapsuudesta olemalla murehtimatta liian vakavia aiheita, vaikka romaaneissa voi olla myös piiloviesti.

Sundmarkin mukaan
lapset muuttuvat lastenkirjallisuuden kautta lapsenkaltaisiksi, kukin sen yhteiskunnan ja kulttuurin normien mukaan, johon he kuuluvat; ja lisäksi tämän kirjallisuuden kautta lapset oppivat kasvamaan tässä yhteiskunnassa. Lastenkirjallisuus on viattomuutta ja kokemusta yhtä aikaa (293).
näin lapset oppivat myös aikuisiksi, koska lastenkirjallisuus tekee heistä nuijakelpoisia. Vaikka regressioromaanit, joissa lapset eivät halua kasvaa aikuisiksi, ovat melko hallitsevia Brittiläisessä lastenkirjallisuudessa, on myös progressioromaaneja, joissa kuvataan lasten kehitystä aikuisiksi (c.f. O ’ Sullivan 61). Muutamia yleisiä lastenkirjallisuuden piirteitä ovat, että ne ovat lyhyitä, yksinkertaisia, usein didaktisia aikomuksiltaan ja selvästi myönteisiä elämänkatsomuksiltaan. niiden näennäinen yksinkertaisuus sisältää syvyyksiä, usein yllättävänkin pessimistisiä näennäisen optimismin ominaisuuksia, vaarallisen ja ilahduttavan haitallisia mahdollisuuksia, jotka vastustavat ja heikentävät näennäistä sanomaa (Nodelman 1f.).
lisäksi lastenkirjallisuus käsittelee kaikkea, mitä myös aikuisten kirjallisuus käsittelee, lukuun ottamatta graafista seksiä ja raakaa väkivaltaa (c. f. Lesnik-Oberstein 5), koska kirjojen tarkoitus oli opettaa lapsille, miten tulla hyviksi aikuisiksi. Koska seksi ennen avioliittoa oli kiellettyä tai tarkemmin seksististä naisilta, sitä ei käsitelty lastenkirjallisuudessa. Tämä on muuttunut viime vuosikymmeninä erityisesti nuortenkirjallisuudessa4 5 6 7 ja näistä aiheista tuli varsin suosittuja ja laajalle levinneitä. Siksi on tärkeää, että sanojen käyttöä ei muuteta aikuisten kirjallisuudesta lastenkirjallisuuteen, koska sillä ei ole merkitystä, ymmärtääkö lapsi joka ikisen sanan vai ei (c.f. I. Singer 56). Kuten Reynolds toteaa, perinteet ja tapahtumat vaikuttavat lastenkirjallisuuteen (c.f. 10) ja kuuluisassa Brittiläisessä lastenkirjallisuudessa useimmat päähenkilöt ovat valkoisia ja elävät keskiluokkaisissa heteroperheissä (c.F. 21). ”Lähes jokainen lastenkertomus alkaa kertomalla päähenkilönsä lapsenomaisesta näkökulmasta” (Nodelman 4), Mitä usein tukee se, että nämä kirjat on kirjoitettu kolmannen persoonan kertojalla (c.f. Nodelman 3), joka kykenee heijastamaan vain päähenkilön tunteita ja tunteita eikä ketään muuta. Lisäksi lastenkirjallisuus tuntuu keskittyvän paikkoihin ja siksi kaikkiin paikkoihin liittyy arvoja ja huolia (c.f. Nodelman 10). Sen mukaan yksi paikka olisi koti ja poissa, jossa koti edustaa turvallisuutta ja ikävystymistä, yhteisöllistä yhteyttä ja tukehtumista, kun taas poissa edustaa vaaraa ja jännitystä, itsenäisyyttä ja eristäytymistä (c.f. Nodelman 9). Juoni useimmiten käsittelee päähenkilöä, joka joutuu usein vaikeuksiin ja joutuu ratkaisemaan ongelmia (c.f. Nodelman 6) ja lukijat tuntuvat nauttivan tulevasta kaaoksesta ja kinkkisistä tilanteista. Pahuutta kuvataan useimmiten mustalla ja pimeydellä ja vallan tavoittelulla, mutta ne voitetaan rakkauden avulla (c.f. Lindauer 219, 221). Siinä missä noidat ja velhot kuvattiin aiemmin pahoina hahmoina, ne ovat nykyään usein pahoja vastaan taistelevia hyviä (C.f. Lindauer 300). Nodelmanin vastakohtana Nel huomauttaa, että Lastenkirjat voivat olla myös ”monimutkaisia, leikkisiä ja syvällisiä” (23), mikä osoittaa tämän lajityypin ambivalenssia ja sen tutkijoiden erilaisia näkemyksiä. Lisäksi Lastenkirjat olivat lyhyempiä kuin aikuisten kirjat, mutta sekin muuttui viimeisissä dekadeissa4. Lastenkirjoissa suositaan aktiivista kohtelua, dialogeja kuvausten sijaan, lapsia päähenkilöinä, optimistista ja lapsilähtöistä kieltä, fantasiaa ja seikkailuja (c.f. Reynolds 26). Heillä pitäisi olla onnellinen loppu, koska lapset ovat herkkiä (C. f.I. Singer 54) ja antaa heille mahdollisuus säilyttää tulevaisuudentoivonsa (C. F.Reynolds 27). Lapset ovat vain aikuisten silmissä kykenemättömiä ottamaan maailmaa sellaisena kuin se on kaiken pahan tapahtuessa. Useimmat lapset pystyvät ymmärtämään näitä, eikä aikuisten tarvitse keksiä tarinoita selittämään kovaa maailmaa lapsilleen. Lastenkirjojen ”juhli kypsyyttä” (Nodelman 4) ja näiden kirjojen ilmastolliset hetket ”päättyvät nopeasti, pian viisauden saavuttamispisteen jälkeen, sillä viisaiden toiminta on yksinkertaisesti vähemmän kiinnostavaa mietiskeltävää kuin epäviisaiden”. Tämä pätee jälleen vain määrään lastenkirjoja, koska on olemassa riittävästi kirjoja, jotka ovat todisteita päinvastaisesta. Hamiltonin mukaan n hyvien lastenkirjojen hahmot elävät, juonissa on rakennetta ja pätevyyttä, ihmisessä on välittömyyttä, huumori on raikasta ja terävää. kirjoissa täytyy olla todella kiinnostavaa sisältöä ennen mitään psykologista, sosiologista tai kasvatuksellista lähestymistapaa (28f.).

Tatar lisää mukaan muutamia muita piirteitä, kuten ”viheliäinen Orpo, myrkylliset uusvanhemmat, väärät sankarit, auttajat ja lahjoittajat, konnuus ja kosto” (qtd. Killingerissä 21).
kuten edellä mainitut seikat osoittavat, lastenkirjallisuudelle ei ole selkeää määritelmää tai lähestymistapaa. Jokainen kirja on tutkittava ja sen jälkeen päätettävä, voidaanko se laskea lastenkirjallisuudeksi vai ei. Huomiota herättävimpiä piirteitä, joita tässä työssä tarkastellaan tarkemmin, ovat kouluympäristö, tiettyjen aiheiden kuvaus ja onnelliset loput.8

2.2 juoni

Iafratel tiivistää Harry Potter-kirjojen juonen seuraavasti:
se on edistyksellinen vanhempien unelma-sarja, jossa on talonhaltioiden työreformi, nerokas nainen, joka palkitsee kirjat yli suosion, ja taustalla viestejä siitä, miten ihmisiä tulee kohdella.
kuten luvussa 2 sanotaan.1 lastenkirjat ovat lyhyitä, yksinkertaisia ja elämänkatsomukseltaan myönteisiä. Ensimmäinen Harry Potter-kirja laskee 332 sivua ja pisin sarja Order of the Feeniks laskee jopa 766 sivua. Tämä ei ole lyhyt ja erityisesti lapsille suuri määrä sivuja lukea, mikä oli kustantajille yksi syy kieltäytyä Rowlingin kirjoista. Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovat rakenteeltaan lineaarisia. Ongelma on ratkaistava ja Harry, Ron ja Hermione epäilevät väärää henkilöä manipuloijaksi, mutta lopulta joku muu on konna ja Harry ratkaisee arvoituksen. From Prisoner of Azkaban kirjoista tulee monimutkaisempia piilotettuja tarinalinjoja ja uusia hahmoja opettajien lisäksi.
Harry Potter-kirjoissa on piirteitä sekä sadusta että seikkailutarinasta. Jokainen kirja alkaa Harryn elämästä Dursleyillä lukuun ottamatta viisasten kiveä, liekehtivää pikaria, Puoliveristä prinssiä ja kuoleman Varjeluksia, joissa muut tarinalinjat tuodaan esiin ennen kuin tarina kääntyy Harryyn. Siksi jokaisen kirjan alku ja loppu tapahtuvat oikeassa maailmassa ennen kuin Harry lähtee jälleen Tylypahkaan. Näin Rowling ”vetää nuoria lukijoita kirjoihin liittämällä maailmaan asioita, joissa he elävät, maailmaan, joka ylittää todellisuuden” (Beach ja Willner 103). Harryn elämä Dursleyjen luona on aina kamalaa, koska kukaan hänen sukulaisistaan ei halua häntä sinne ja heidän käytöksensä vuoksi Harry ei voi sietää heitä. Kuvaamalla Dursleyt pahoiksi ihmisiksi, jotka pahoinpitelevät viatonta lasta tämän kykyjen ja esi-isien vuoksi, Rowling käyttää hyväkseen toista satu-ja seikkailutarinan piirrettä. Harry vapautuu surkeudestaan ensimmäistä kertaa Hagridin toimesta, joka tulee kertomaan Harrylle olevansa velho ja pääsevänsä siksi Tylypahkaan. Hagrid toimii epätavallisena muukalaisena, joka kertoo sankarille, että hänellä on tietty kohtalo. Klaus toteaa, että” satumaiset kertomukset suosivat ulkopuolista ” (23) ja Harry on orpo, joka on suosittu lastenkirjallisuuden päähenkilöille eikä hänellä ole ystäviä ennen kuin hän tulee Tylypahkaan. Hänet saatetaan usein tilanteisiin, joissa hän on ulkopuolinen kuin liekehtivässä pikarissa, kun hänet valitaan Tylypahkan toiseksi mestariksi, vaikka hän on aivan liian nuori osallistumaan ”Kolmivelhoturnajaisiin” (HP4 238) ja Feeniksin järjestykseen, kun Taikaministeriö levittää huhua Harryn valehtelevan Voldemortin paluusta. Lisäksi Harry on myös valkoihoinen ja elää keskiluokkaisessa heteroperheessä, mikä on tyypillistä myös lastenkirjallisuudelle. Lisäksi lastenkirjallisuus keskittyy enemmän toimintaan kuin sisäisiin ajatuksiin ja pohdintoihin, mitä voidaan nähdä neljän ensimmäisen romaanin aikana, joissa Harry heijastaa vain vähän ja jos hän niin tekee, hän pohtii vain sitä, mitä tehdä seuraavaksi (n.f. Nikolajeva 134). Tämä muuttuu kirjasta viisi eteenpäin, koska lukija saa yhä enemmän tietoa Harryn ajatuksista, kuten Kun Harry yrittää ymmärtää hänen outoja tunteitaan Ginnyä kohtaan ja ajattelee keskustelua Ronin kanssa siitä, että hän on Ginnyn uusi poikaystävä (HP6 482).
ihmeellinen tarina käsittelee kahta rinnakkaista maailmaa, jotka ovat läsnä myös Harry Potter-kirjoissa. Toisaalta reaalimaailma ja velhomaailma ovat toistensa vastakohtia ja toisaalta hyvä taistelee pahaa vastaan. Sarjan aikana Harry kärsii fyysisesti ja henkisesti paljon, johtuipa se Huispauspelistä (HP2 129), ankeuttajan hyökkäyksestä (HP3 105), ”Cruciatus-kirouksesta” (HP4 573) tai rakastetun ihmisen menetyksestä (HP5 710), mutta hän ei koskaan menetä rohkeuttaan ja päättää aina, mikä on oikein, jota ei ole helppo tehdä. Erilaisista olosuhteista johtuen Harry joutuu aina vaikeuksiin, vaikkei koskaan etsi sitä, mitä Nodelman kuvaa lastenkirjallisuuden ominaisuudeksi (k.f. 6). Lopulta Harry onnistuu kukistamaan Voldemortin. Romaanien kautta hahmot kypsyvät siihen, mitä Harryn käytöksessä muita ihmisiä kohtaan näkyy. Koska lapset oppivat aikuisiksi kuten lastenkirjallisuutta lukemalla, Harry toimii roolimallina siitä, miten suhtautua liian tunteellisesti näyttelemiseen murrosiässä tai miten käsitellä ensirakkautta. Casaresin mielestä sarjan suosio johtuu ”Rowlingin juonittelun neroudesta”, mutta se johtuu myös hänen vakiintuneista hahmoistaan, joihin lukijat voivat helposti samaistua, koska he käyvät läpi samoja kasvamisen ongelmia. Monet aikuiset pitävät Harry Potter-kirjoja liian pelottavina lapsilleen, koska toisin kuin elokuvissa kirjoilla ei ole ikäluokitusta. Sarjan aikana ihmisiä kidutetaan ja tapetaan ja vanha linna toimii kouluna. ”Kritiikki perustuu tiukasti siihen, että aikuinen ymmärtää, mikä lapsia pelottaa” (Casares), koska aikuiset kirjoittavat romaaneja lapsille ja päättävät siksi, mikä heitä pelottaa. Jokaisen romaanin myötä sarja synkkenee Harryn kiihtyvän temperamentin ja sen myötä, ettei hän pysty enää pelastamaan kaikkia. Ensimmäinen kuolema tapahtuu kirjassa neljä, eikä Harry voi tehdä mitään estääkseen sen (HP4 553).
näennäisesti yksinkertainen tarina pojan joutumisesta tuntemattomaan taikuuden maailmaan muuttuu identiteetin etsinnäksi, hyvän ja pahan taisteluksi, moraalisen päätöksenteon sokkeloksi ja ihmissuhteiden merkityksen etsinnäksi (Beach ja Willner 103f.).
Harry Potter-kirjoissaan Rowling käyttää eri tyylilajeja, mikä ”kuvastaa ajatuksenvapautta etsivän aikakauden Zeitgeistiä ’ideoiden supermarketissa'” (Gurevitch). Rowling sekoittaa Koulukertomuksen ja Tylypahkan asetelmakseen seikkailutarinaan, jossa nuori päähenkilö joutuu pelastamaan maailman pahalta sekä satuun, koska päähenkilö on velho, joka elää epätodellisessa maailmassa. Stojilkov näkee Harry Potter-sarjan bildungsromaanin ja sisäoppilaitosromaanin tilkkutäkkinä, mutta sitäkin enemmän seikkailukertomuksena, salapoliisiromaanina, goottiromaanina ja keskiaikaisina legendoina, ja sellaisena se sisältää kuoleman ja kuoleman alusta asti (134).

lisäksi kirjat on kirjoitettu kolmannen persoonan kertojalla ja lukija näkee Harryn näkemän vain lukuun ottamatta lukuja ”the Boy Who Lived” (HP1 7-24), ”the Other Minister” (HP6 7-24), ”Spinner’ s End” (HP6 25-41) ja ”The Dark lord Ascending” (HP7 9-18).

2.3 Tylypahka asetuksena

”Rowlingin ilmiön keskiössä on Tylypahkan akatemia, joka tarjoaa version élitistisestä ihanteesta, joka säväytti hyvin tavanomaisella 1990-luvulla, ja tällaisella élitismillä voi edelleen olla osansa keskiluokan fantasioissa” (Eccleshare 289). Kuten se on jo mainittu luvussa 2.1 kouluilla on valtava rooli lastenkirjallisuudessa. Tylypahka on tyypillinen sisäoppilaitos, jossa lapset koulutetaan erossa vanhemmistaan. Kun Harry saa tietää olevansa velho ja hänet hyväksytään Tylypahkan noituus-ja Velhokouluun, kaikki hänen unelmansa käyvät toteen, koska hän voi jättää Dursleyt lähes koko vuodeksi, kunnes tulee täysi-ikäiseksi, jolloin hän voi tehdä mitä haluaa muutenkin. Tylypahka edustaa Harrylle vapautta ja mahdollisuutta kehittää itseään täysin huolehtimatta siitä, mitä hänen sukulaisensa ajattelevat ja tekevät asialle. Lisäksi Tylypahka on Harrylle (c.f. Billone 191) eräänlainen Mikä-Mikä-Maa, jossa hän voi todella olla oma itsensä.
kapea polku oli auennut äkisti suuren Mustajärven reunalle. Toisella puolella olevan korkean vuoren huipulla, jonka ikkunat kimaltelivat tähtitaivaalla, oli valtava linna, jossa oli monia tykkitorneja ja torneja. Kaikki olivat hiljaa ja tuijottivat yläpuolellaan olevaa suurta linnaa (HP1 123F.).
tämä on ensimmäinen kerta, kun Harry näkee vilauksen Tylypahkassa ja se herättää ihailun ilmapiirin. Kaikki ovat hiljaa ja etsivät toiveikas salaperäinen linna, joka tulee lähemmäksi joka sekunti. He saapuvat linnaan ja astuvat sisään sisääntuloaulaan, jonka koko saa uudet opiskelijat näyttämään paljon pienemmiltä kuin he todellisuudessa ovat:
sisääntuloaula oli niin suuri, että siihen olisi mahtunut koko Dursleyjen talo. Kiviseinät oli valaistu liekehtivillä soihduilla kuten Gringottsissa, katto oli liian korkea erottuakseen, ja niitä vastapäätä olevat upeat marmoriportaat johtivat Ylempiin kerroksiin (HP1 125).
linna on tyypillinen asetelma goottilaiselle tarinalle, ja tätä vaikutelmaa tukee kuvaus suuresta salista, jossa Lajitteluseremonia tapahtuu:
Harry ei ollut koskaan edes kuvitellut näin outoa ja loistavaa paikkaa. Se syttyi tuhansista ja taas tuhansista kynttilöistä, jotka leijuivat ilmassa neljän pitkän pöydän päällä, jossa muut oppilaat istuivat. Harry katsoi ylöspäin ja näki samettisen mustan katon, joka oli täynnä tähtiä (HP1 128).

linnat ovat salaperäisiä, koska ne koostuvat monista huoneista, ovat pimeitä, vanhoja ja perinteisiä. Lisäksi ne liittyvät menneisyyteen ja niiden asukkaat ovat eristäytyneitä ja yksinäisiä, koska linnat rakennetaan yleensä pois kylistä. Niissä on luolastoja ja kummituksia, ja niissä on usein salaisia käytäviä. Linnan monista huoneista, lattioista ja käytävistä johtuen vieraan on vaikea tulla paikalle ja tietää, missä hän on ja minne mennä. Ihmiset alkavat usein kuvitella asioita, jotka eivät ole läsnä, kun heidät jätetään pimentoon ilman suuntautumista kuin heitä seurattaisiin. Kun ensimmäiset vuodet tuodaan asuntoloihin, he menettävät täysin suuntautumisensa ja ovat täysin riippuvaisia oppaastaan. Seuraavana aamuna Harry ja hänen luokkatoverinsa kamppailevat löytääkseen luokkahuoneensa ja ovat tietenkin myöhässä tunnilta. Tylypahkan portaat pahentavat tilannetta, koska ne vaihtavat asentoaan aina silloin tällöin niin, ettei kukaan voi luottaa siihen, miten ne ovat tulleet (c.f. HP1 144). Tämän tilanteen jokainen lapsi tietää, koska uuteen kouluun tuleminen liittyy aina siihen, että siihen tutustuu ensimmäisten viikkojen aikana siellä.
Tylypahkan oppitunnit ovat epätavallisia, koska oppilaiden on opittava muodonmuutoksia, taikajuomien valmistusta, luudalla lentämistä ja taikakasvien ja-eläinten kohtelua. Lisäksi he joutuvat tutkimaan planeettojen liikkeitä joka keskiviikko keskiyöllä (n. f. HP1 146) mikä ei olisi mahdollista, jos vanhemmat olisivat paikalla, koska heidän mielestään keskiyö on aivan liian myöhäistä heidän lapsilleen, jos heidän on noustava aikaisin seuraavana aamuna. Toki jokaisella oppilaalla on omat suosikkiaineensa ja aineet, joista hän ei pidä. Siksi lukijat voivat helposti samaistua Harryyn ja hänen ikätovereihinsa. Vaikka ensimmäiset vuodet tuntuvat olevan epäjärjestyksessä ja hukassa Tylypahkassa, he alkavat pian solmia liittoja ja ystävystyä. He eivät siis ole enää yksin, vaan kohtaavat arkensa tehtävät yhdessä.
kuten jo mainittiin luvussa 2.1 koulu toimii usein juuri tarinan asetelmana eikä sen todellisena aiheena. Harry Potter-kirjoissa Tylypahka on tapahtumapaikkana ja oppitunneilla on niissäkin suuri merkitys. Tylypahka heijastaa kolmea progressivistista ihantetta:” käytännön oppiminen, lasten luonnollisten etujen varaan Rakentaminen ja koulutyön yhdistäminen arkeen ” (Bassham 213). Harryn ja hänen ystäviensä Tylypahkassa kokemat seikkailut eivät liity suoraan heidän luokkiinsa, mutta heidän oppitunneilla oppimansa asiat auttavat heitä hallitsemaan ja selviytymään seikkailuistaan. ”Harry Potterille Tylypahka on koetusten paikka: jotkut akateemisia, jotkut käytännöllisiä ja jotkut moraalisia” (Pharr 58) näin Tylypahka yhdistää monia koulutuksen osa-alueita. Lisäksi he oppivat paljon asioita luokkahuoneen ulkopuolella, koska heillä ei ole mitään tekemistä opetussuunnitelman kanssa, kuten ihmisyyttä, ystävyyttä, uskollisuutta tai rehellisyyttä. Luokkahuoneiden ulkopuolella oppilaat oppivat suurimman osan osioista itse valvomatta tai opastamatta aikuisia. Heidän opetuksensa ovat kuitenkin suuri osa sarjaa, sillä sarjassa on monia kohtauksia, joissa Harry, Hermione ja Ron istuvat Rohkelikon yhteishuoneessa ja tekevät läksyjään tai opettelevat tenttejä varten. Lapset eivät opi Tylypahkassa ainoastaan kuuntelemalla tai lukemalla, vaan useammin aktiivisella osallistumisella, johon yleensä kuuluu ensin taitavan opettajan osoittaminen, toiseksi oppilaiden harjoittama käytäntö, kolmanneksi opettajan suorittama korjaus ja edelleen jatkuva käytäntö, kunnes oppilaat kykenevät tekniikkaan (C.f. Bassham 213f.).

Tylypahkan opettajat, erityisesti professori Dumbledore, antavat oppilaille tilaa kokeilla itseään ja nähdä, kykenevätkö he johonkin, jolloin kirjoista puuttuu ”kaikkitietävä valvova auktoriteettihahmo” (Gurevitch). ”Harry Potter palauttaa sekä koulutusympäristön että itse oppimisprosessin voimaantumisen, älyllisen uteliaisuuden, moraalin ja jännityksen tunteella” (Stephenson). Tylypahkan oppilaille ei ole mitään kieltä koskevaa aihetta, vaikka ”Durmstrangin” ja ”Beauxbatonin”, muiden nuorten noitien ja velhojen koulujen, oppilaat osaavat puhua englantia, mitä siellä on siksi opetettava (c.f. Köhler 20). Tämä edustaa brittiläisiä oppilaita, koska he eivät useinkaan pysty puhumaan muuta kieltä kuin äidinkieltään, koska Englanti on maailmankieli ja useimmiten kaikki voivat puhua englanniksi.heidän ei ole välttämätöntä oppia vierasta kieltä. Irlantilaiset oppilaat oppivat gaelia koulussa, vaikka he eivät voi käyttää sitä missään muussa maassa.
sarjan jokaisen osan mukana tulee aina uusia asetuksia. Ensimmäinen kirja sijoittuu vain Dursley ’siin, Viistokujalle, King’ s Crossiin ja Tylypahkan pihapiiriin. Toisessa kirjassa Ronin Koti ”The Burrow” (HP2 29) esitellään Harrylle ja lukijalle. Kolmannessa kirjassa Harry tutustuu Ritaribussiin (HP3 42) ja hänen vuotensa oppilaat pääsevät tutustumaan velhokylään ”Tylypahkaan” (HP3 18) ja liekehtivässä pikarissa Huispauksen maailmanmestaruusotteluun ja sen sijainti on uusi (HP4 87) sekä hautausmaalle, jossa Voldemort palaa valtaan (HP4 552). Viidennessä osassa paikoiksi lisätään ”Ministry of Magic ”(HP5 112) ja” St Mungo ’s Hospital for Magical Maladies and Injuries” (HP5 412). Harry Potter ja puoliverinen-kirjassa prinssi Harry matkustaa Dumbledoren kanssa professori Kuhnurin (HP6 59) luokse ja kirjan lopussa salaiseen luolaan etsimään yhtä Voldemortin Hirnyrkistä (HP6 519). Sarjan viimeinen kirja ei pelaa Tylypahkassa lainkaan lopputaistelusta huolimatta. Yhä useamman paikan käyttöönotto johtuu siitä, että opiskelijat vanhenevat vuosi vuodelta. Siksi heitä ei tarvitse suojella linnassa kuten he olivat ensimmäisen vuotensa aikana, koska heidän on tultava itsenäisiksi ja itsevarmoiksi. Opittu sisältö voidaan todistaa reaalimaailmassa.
oppilaita ei myöskään rangaista sääntöjen rikkomisesta, jos heitä rikottiin suuremman hyvän vuoksi. Viisasten kivessä Harrya ja Hermionea rangaistaan siitä, että he jättivät vuoteensa yrittäessään auttaa Hagridia lohikäärmeensä kanssa, koska professori McGonagall luuli heidän huijaavan Malfoyta (HP1 262). Heitä ei kuitenkaan rangaista kolmannen käytävän säännön rikkomisesta, jotta Voldemort ei saisi ”viisasten kiveä” myöhemmin kirjassa (HP1 297). ”Sääntöjen rikkominen Tylypahkassa antaa nuorille taikureille mahdollisuuden tutkia kätkettyjä kykyjään ja antaa Harry Potterille mahdollisuuden vahvistaa johtajuutensa” (Gurevitch). Kuri on Tylypahkassa siis kaksijakoinen tai useimmiten kannustava, koska sitä ei käytetä oppilaiden hallitsemiseen tai tukahduttamiseen vaan itsensä rakentamiseen, koska lastenkirjallisuus yrittää vastata kysymykseen siitä, miten kurin kaksi kysymystä tasapainotetaan (c.f. Wolosky 286f.).

Tylypahkaa on usein arvosteltu liian vaaralliseksi, koska sillä on liian vähän päteviä opettajia ja koska se ei anna oppilaille heidän tarvitsemaansa monipuolista koulutusta (c.f. Bassham 215). On totta, että Tylypahka on vaarallinen paikka, mutta vain siksi, että maailma, jossa sen oppilaat elävät, on myös vaarallinen. Dumbledore varoittaa oppilaitaan menemästä Kiellettyyn metsään ja kolmanteen kerrokseen ensimmäisen Tervetuliaisjuhlansa aikana, koska muuten he kuolisivat hyvin tuskallisen kuoleman (HP1 139). Tämä osoittaa, että oppilaita kohdellaan Tylypahkassa kuin aikuisia, koska kukaan ei pelottelisi lapsia niin paljon kieltämällä heitä menemästä mihinkään, koska muuten heidät teurastetaan. Koulun tehtävänä on valmistaa oppilaitaan heidän myöhempään elämäänsä ja säilyttämällä oppilaiden kanssa harjoituksia ja pelkoja he joutuvat käsittelemään myöhemmin Tylypahka suorittaa tämän tehtävän erittäin hyvin. Gurevitchin mukaan Tylypahka edustaa New Age-pedagogiikkaa, koska se antaa oppilailleen joitakin ”yksilöllisiä, aktiivisia, kokeellisia, älyllisiä, kasvatuksellisia ja äärimmäisiä haasteita ja harjoituksia, joiden tarkoituksena on kannustaa itsenäiseen ajatteluun”. Hän lisää koulun tehtäviin myös tasa-arvon edistämisen ja johtamistaitojen asentamisen. Tylypahkassa on enemmän päteviä opettajia kuin kouluttamattomia. Tylypahkan ainoat epäpätevät opettajat ovat useimmiten ”Defence against the Dark Arts” ja Severus Kalkaros. Toisin kuin pimeiden Taiteiden opettajat, jotka eivät ole päteviä tähän tehtävään tiedon puutteensa vuoksi Kalkaros on epäpätevä työhönsä, koska hän ilmeisen inhoaa kaikkia Luihuisen ulkopuolisia oppilaita ja erityisesti vihaa Harrya kohtaan. Stephensonin mukaan Rowlingin kirjat vetoavat lukijoihin juuri siksi, että Tylypahkan noituuden ja velhojen koulu ei ole turvapaikka, turvattu väkivallalta ja julmuudelta, vaan paikka, jossa lapset oppivat paitsi elämään pahuutta sisältävässä maailmassa, myös taistelemaan sitä vastaan.
siksi lukijat pitävät Tylypahkan ympärillä olevasta vaarasta, koska se on jotain aivan muuta kuin heidän pelastetut arkirutiininsa. Harrysta, hänen ihmeellisistä aiheistaan ja koulustaan, jännittävistä seikkailuistaan ja uskollisista ystävistään lukeminen on kiehtovaa lapsille, jotka eivät voi itse kokea tällaisia seikkailuja.

2.4 aiheet ja niiden esitykset

2.4.1 Rakkaus

kuten jo luvussa 2.1 lastenkirjallisuus ei käsittele seksiä, mikä on valtava osa rakkautta. Harry Potter-sarjan aikana Rowling ei mainitse seksiä kertaakaan kirjoittaessaan pareista. Hän ei myöskään kirjoita yhdestäkään homoseksuaalisesta henkilöstä kaikissa seitsemässä kirjassa. Sarjan päätyttyä hän selitti, että Dumbledore oli homoseksuaali ja hänellä oli nuorempana rakkaussuhde Grindelwaldin kanssa. Rowling perustelee itseään sillä, että hänen mielestään Dumbledoren seksuaalisuuden esille ottamiselle ei ollut koskaan tarvetta tai oikeaa aikaa romaaneissaan ja sen sijaan hän kuvaa Harry Potter-kirjoissa monenlaista rakkautta.

1 read online with access about < http://www.lib.latrobe.edu.au/ojs/index.php/tlg/search/search>, therefore no page numbers available
2 Stand 28th of February 2017 for the research: ”Children’ s Literature”
3
4 for example the Perks of being a Wallflower written by Stephen Chbosky that deals with a boy who was
5 sexual abused by his täti or the Hunger Games by Suzanne Collins in which children have to taistele ja
6 tapa toisiaan yhteiskunnan yläluokan viihdyttämiseksi