- Tooran osa
- Haftarahin osa
lapsesta asti olen kamppaillut Abrahamin persoonallisuutta koskevan peruskysymyksen kanssa.kysymyksen esittää tämän viikon parashah, Va-Yera. Kun Jumala tulee Abraham ilmoittaa hänelle, että kaupunki Sodoma on tuhottava sen pahuus, Abraham vastaa aggressiivisesti häpäisemällä Jumalan suostumaan säästää kaupungin, jos viisikymmentä vanhurskas löytyy sen sisällä, sanonta, ” pois se sinusta! Eikö kaiken maan tuomari tee oikein?”(1. Moos. 18: 25). Sitten hän alentaa lukumääränsä 45: een, 30: een, kahteenkymmeneen, 10: een sellaisen neuvottelutyylin avulla, jota kuka tahansa käytetyn auton ostaja, Teini-ikäinen tai oikeudenkäynnin lakimies kadehtisi.
sitä vastoin, kun Jumala tulee Abrahamin luo ja käskee häntä: ”ota poikasi, ainut poikasi, jota rakastat, Iisak, ja uhraa hänet polttouhriksi” (1. Moos. 22: 2), Abraham ei vastaa ja lähtee tekemään Jumalan tahtoa. Miten Abraham saattoi välittää niin syvästi vieraista eikä taistella oman poikansa hengen puolesta?
kunnioitan edelleen sitä intoa ja määrätietoisuutta, jota Abraham tuo tehtäväänsä. Sen sijaan, että hän pitkittäisi jäähyväisiä, hän ei viivyttele — syntyy ja lähtee heti aamulla, ja huolehtii itse monista yksityiskohdista. Kun Jumala kutsuu Abrahamin uhraamaan poikansa, (1.Moos. 22:1) Jumala kutsuu hänen nimensä kerran, ja Abraham vastaa Hinnenille — tässä minä olen. Sitä vastoin, kun Jumalan lähettiläs kehottaa Abrahamia lopettamaan, viime hetkellä, (22: 11), se on kaksitahoinen toisto ”Abraham, Abraham” – Abrahamia täytyy pyytää vain kerran nostamaan veitsi, mutta kahdesti ennen kuin hän keskeyttää sen.
luulen, että viisaat yrittivät pehmentää tuota käsitystä, kun he kuvittelivat uudelleen jokaisen lauseen Jumalan Abrahamille antamasta käskystä keskustelun yhdeksi puoleksi, Abrahamin ottaessa toisen puolen (Sanhedrin 89b):
”ota poikasi”
” mutta minulla on kaksi poikaa!”
”ainoa poikasi” –
” tämä on äitinsä ainoa lapsi, ja tämä on äitinsä ainoa lapsi.”
”ketä rakastat” –
” rakastan molempia poikiani.”
” Isaac.”
ja Abraham ei pysty vastaamaan enempää.
tämän keskustelun sävy terävöittää kysymystä eri tavalla, koska se asettaa nämä tapahtumat kontekstiin, jossa Abraham kohteli vanhempaa poikaansa. Kun Saara vaatii Ismaelia lähetettäväksi pois Iisakin syntymän jälkeen, Aabraham on syvästi ahdistunut. Vasta kun Jumala on vakuuttanut hänelle, että hänen vanhimmalla pojallaan on kaikki hyvin, Abraham lähettää hänet kuolemaan vaaralliselle autiomaalle.
tämän paradoksin ratkaisemiseen on monia lähestymistapoja. Esimerkiksi monet juutalaiset lähteet (esim.Pirkei Avot 5:3) ymmärtävät, että Ismaelin karkotus ja Iisakin Sitominen olivat Jumalan kymmenen Abrahamin uskon ”koetuksen” huipentuma. Jotkut väittäisivät, että tässä yhteydessä tarkasteltuna muuttuvat vastaukset osoittavat syvenevän uskon etenemistä. Aabraham oli ensin kiistänyt Jumalan viisauden ääneen (Sodoman tapauksessa) tai vaatinut varmuutta, vaikka hänen epäilyksensä olivat sanattomia (Ismaelin tapauksessa). Aabrahamin halukkuutta luopua omasta pojastaan voitaisiin silloin pitää esimerkkinä siitä, että hän on saavuttanut mitä syvimmän uskon tason, sen syvän arvostuksen, että kaikki todella kuuluu Jumalalle. On niitä, jotka pitävät tätä selitystä lohduttavana, mutta minusta se kuulostaa väärältä, kun sitä tarkastellaan Mooseksen ja myöhempien profeettojen — uskon miesten ja naisten-tekojen valossa. Opettajani, raamatunoppinut Yochanan Muffsin sanoin, he” seisoivat raollaan ” pyytääkseen Jumalaa kumoamaan jumalallisen säädöksen ja puolustamaan viattomia.
Abrahamin käytös on järkevää hänen kulttuurimiljöönsä nähden. Arkeologit saattavat väitellä lapsiuhritavan todellisesta yleisyydestä muinaisessa Lähi-idässä, mutta Raamatun teksti esittää sen uskonnollisen ilmaisun normina, joka oli kiusaus israelilaisille vielä kauan Aabrahamin päivien jälkeenkin. Aabrahamin suhteellisen kehittynyt moraalitaju saattoi auttaa häntä tajuamaan, että viattomien kollektiivinen rankaiseminen oli väärin. Mutta jos väärät, voimattomat epäjumalat saivat ihmisuhrin, niin miksi Aabraham antaisi yhtään vähemmän ainoalle tosi Jumalalle, Jumalalle, joka oli jo antanut ja vaatinut niin paljon? Jotkut nykyajan ajattelijat ovat esittäneet, että todellinen koetus ei ollut se, uhraisiko Abraham tosiaan poikansa, vaan se, uhraisiko hän poikansa.
Abrahamin käytöksen saattoi myös nähdä kuvastavan tiettyä tarkoituksen puhtautta. Aabraham oli niin nöyrä mies, että hän haastaisi kaikkeuden luojan toisten puolesta, mutta jääväisi itsensä Jumalan tuomioistuimesta, kun asia oli henkilökohtaisesti kiinnostava. Aabrahamin huolenpitoa Sodoman asukkaista ei tietenkään tarvitse pitää puhtaasti välinpitämättömänä; hänen vieraantunut veljenpoikansa Loot asui heidän keskuudessaan, ja hän oli jo kerran toiminut (viiden kuninkaan taistelussa neljää kuningasta vastaan) pelastaakseen sen asukkaat tuholta.
viime aikoina olen oppinut ymmärtämään paradoksin sen valossa, mitä merkitsee vastuiden tasapainottaminen vanhempana suuremman yhteisön vastuiden kanssa. Kunnioitan jälleen omia vanhempiani, jotka jotenkin onnistuivat tekemään perheestä etusijalla huolimatta omistautuneesta osallistumisestaan paikallisen yhteisömme ja suuremman juutalaisen maailman elämään. Vaikka monet kamppailevat sen kysymyksen kanssa, miten perhe-aika saadaan tasapainoon työn ja työelämän kanssa, haasteet ovat erityisen kiusallisia silloin, kun on mukana yhteisöllisen johtamisen työssä tai ”huolehtivassa” ammatissa, joka vastaa toisten fyysisestä ja/tai henkisestä hyvinvoinnista. Olen varma, että oma kokemukseni ja rabbiinikollegoideni kokemus on samanlainen kuin opettajien, maallikkojohtajien, poliittisten johtajien, lääkärien ja muiden kokemus. Suuremman yhteisöllisen perheen kiireelliset vaatimukset uhkaavat ohittaa omatkin, eivätkä monet löydä tasapainopistettä. Abraham oli ehkä ensimmäinen, mutta ei suinkaan ainoa, juutalainen johtaja, joka oli vähällä uhrata lapsensa juutalaisen perinteen edistämisessä.
ottaen huomioon Raamatun tekstin terseyden, on vaikea esittää väitettä hiljaisuudesta, mutta Minua hämmästyttää se, että Raamatun teksti kertoo Abrahamin monista keskusteluista Jumalan ja ulkomaisten johtajien kanssa, mutta vain yhdestä Iisakin kanssa. Se yksittäinen keskustelu tulee, kun he ovat matkalla vuorelle veitsi ja puu kädessä. Ehkä Iisak oli halukas kävelemään kohti unohdusta oinaan ollessa salaperäisesti poissa, niin kauan kuin se tarjosi isälle ja pojalle tilaisuuden ”kävellä yhdessä.”
tekstin saattoi lukea todisteeksi siitä, ettei Abraham rakastanut poikaansa. Ennen Akedaa Jumala viittaa Iisakiin ”poikanasi, ainoana poikanasi, jota rakastat” (1.Moos. 22:2). Jälkeenpäin, Jumala kahdesti viittaa Iisak ”poikasi, ainoa poikasi” (1. Moos. 22: 12,16), jättäen pois lause ”ketä rakastat.”Uskon, että asia on päinvastoin — olen aina havainnut suurta hellyyttä ja rakkautta tavassa, jolla Abraham itse kantoi vaarallisia esineitä, ja tavassa, jolla hän vastasi pojalleen samalla ”Hinnenillä”- (”tässä minä olen”) samalla ”läsnäololla”- kuin hän tarjosi Jumalalle.
sen sijaan tarvittiin veitsen uhka, jotta Abraham ymmärtäisi sen ainoan, ainutlaatuisen sielun suhteellisen merkityksen, jonka hän ja Saara olivat tehneet yhdessä, verrattuna niihin moniin sieluihin/seuraajiin, jotka he olivat ”tehneet” Haranissa ja tuoneet mukanaan Kanaaniin (1.Moos. 12:5). Tarvittiin käsittämätön Jumalan määräys, jotta Aabraham olisi todella läsnä poikansa kanssa. Me kaikki kohtaamme Abrahamin koetuksen. Kestääkö hetken kriisi, ennen kuin kävelemme yhdessä rakkaidemme kanssa?
Shabbat shalom.
Rabbi Joshua Heller