postmodernismin vaikutus populaarikulttuuriin

postmodernismista on kirjoitettu viime vuosina paljon. Se on termi, joka putkahtaa esiin säännöllisesti Sanoma-ja aikakauslehdissä, keskusteluohjelmissa ja muissa tiedotusvälineissä. Olet saattanut kuulla sen mainitsevan jopa saarnastuolista silloin tällöin. Mitä on postmodernismi? Sana itsessään viittaa siihen, että se liittyy johonkin, joka tapahtui modernismin jälkeen tai sen jälkeen. Modernismi viittaa moderniin tapaan ajatella, katsoa ja elää nykymaailmassa vastakohtana vanhemmalle tavalle tehdä tämä.

Premodernismi

ennen modernismia länsimaisen sivistyksen vallitsevaa maailmaa ja elämänkatsomusta muokkasivat Raamattu ja kristinusko. Kaikki tiesivät, että oli olemassa Jumala, joka oli luonut maailman ja myös hallinnut sitä kaitselmuksellaan. Silloin oli tietysti myös ateisteja, mutta jopa useimmat heistä olivat yhtä mieltä siitä, että näkyvän todellisuuden tuolla puolen oli jotain, joka antoi elämälle järkeä ja merkitystä. Näiden yhteisöllisten ”uskonäytösten” kautta katseltiin maailmaa ja yritettiin löytää vastaus elämän suuriin kysymyksiin.

modernismi

vähitellen tämä tapa tarkastella todellisuutta muuttui. Ihmiset alkoivat kokeilla erivärisiä laseja katsellessaan ympäröivää maailmaa. 1300-luvun renessanssista alkaen ja huipentuen 1700-luvun valistukseen Lännen ”suuret mielet” alkoivat ensin kyseenalaistaa ja sitten kieltää jumalallisen ilmoituksen auktoriteetin maailman tulkinnan perustana. He korvasivat perinteiset uskomukset Jumalasta ja Raamatun auktoriteetista ja perustivat uuden auktoriteetin, joka keskittyi ihmiseen ja hänen rationaalisiin voimiinsa luodakseen uuden tieteellisen paradigman luonnonjärjestyksen ymmärtämiseksi.

modernismin tunnusmerkit

modernismille oli ominaista se, että se arvosti suuresti ihmisen kykyä järkeillä asioita ilman jumalallisen ilmoituksen apua. Ihminen nähtiin yhä useammin itsenäisenä, jolla oli kyky luoda hyvä yhteiskunta ja tieteen kautta ratkaista kaikki ongelmansa. Toinen modernismin piirre oli rakentaa suuria ideoita ja ylimalkaisia filosofisia järjestelmiä, joilla kaikki todellisuus voitiin selittää (metanarratiivit). Jokainen näistä peräkkäisistä järjestelmistä väitti omaavansa avaimen maailman ja maailmankaikkeuden ymmärtämiseen ja siten menetelmän ihanneyhteiskunnan luomiseen. Lisäksi uskottiin, että tieteellinen tutkimus ja kokeet voisivat tapahtua neutraalissa ympäristössä ja objektiivisesti ja puolueettomasti.

modernismin loppu

inhimillinen järki ei tuonut monien odottamaa ”pelastusta”. Nykyaikainen tiede ei monista saavutuksistaan huolimatta kyennyt tyydyttämään ihmisen perustarpeita. Toisen maailmansodan loppuun mennessä usko ihmiskunnan vääjäämättömään edistykseen oli suurelta osin kadonnut. Tämän seurauksena nyky-yhteiskunta kohtaa monia ongelmia, jotka johtuvat osittain juuri siitä teknologiasta, jonka piti ratkaista ne. Saasteet, ilmastonmuutokset, köyhyys, tartuntataudit, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, rasismi, terrorismi jne., jne. ovat kasvussa. Tarkoituksettomuus ja merkityksettömyys ovat korvanneet optimismin ja toivon.

Postmodernismi

pohjimmiltaan postmodernismi on reaktio modernismin epäonnistumiseen, mutta korvaamatta sitä jollain paremmalla. Monet 2000-luvun ihmisen ajatusprosesseista ovat edelleen vahvasti modernismin muovaamia. Samalla on kuitenkin syntynyt uusi ajattelutapa. Voisi sanoa, että modernismi ja postmodernismi elävät edelleen rinnakkain.

postmodernismin tunnusmerkit

postmodernismin tärkeimpiä oppeja ovat seuraavat Se hylkää kaikki Universaalit järjestelmät tai ideologiat (todellisuuden selittämistavat). Kristinusko on epäonnistunut, mutta niin ovat epäonnistuneet myös sen kilpailevat kommunismin, marxismin, kapitalismin ja liberalismin ideologiat. Absoluuttista totuutta ja auktoriteettia ei ole. Ei ainoastaan usko Jumalaan vaan myös usko tieteeseen ole antanut varmuutta. Tiedemiehet ovat yhtä ennakkoluuloisia ja puolueellisia kuin teologit. Kaikki totuus on subjektiivista ja suhteellista. Ehdottomia normeja ja arvoja ei ole. Jokainen saa itse päättää, mikä on” hyvää tai pahaa”, ” oikein tai väärin.”Siksi kaikille maailman-ja elämänkatsomuksille on annettava yhtäläinen asema. Tähän liittyy tunteiden ja kokemuksen korostaminen. Asioita arvioitaessa ja arvioitaessa ei ole kysymys siitä, onko jokin totta vai epätosi, vaan siitä, miltä se tuntuu. Jos se tuntuu hyvältä, se on hyvää ja koetun pitää olla totta.

Postmodernismi ja” Lowbrow ”- kulttuuri

alkaen moderniudesta, mutta postmoderniuden vauhdittamana on kulttuurin hajoaminen sellaisiksi, joita jotkut ovat kutsuneet sen” highbrow ”- ja” lowbrow ” – ilmaisuiksi. Esimerkkejä korkeakulttuurista ovat taide, maalaus, kuvanveisto, näyttämönäytelmät, Klassinen musiikki, runous ja kirjallisuus. Lowbrow-kulttuurin tukipilari on viihde: televisio, saippuaoopperat, Elokuvat, populaarimusiikki, kaupallinen taide ja halvat romaanit. Korkeakulttuurin arvostamiseen tarvitaan jonkinasteista koulutusta, ja siksi sitä pidetään yleensä varakkaiden ja sivistyneiden elitistisenä tavoitteluna. Lowbrow-kulttuuri on kuitenkin massojen saavutettavissa. Se on populaarikulttuuria, joka vaatii vähän tai ei lainkaan koulutusta tai taiteen arvostusta. Nykyään ”matala” eli populaarikulttuuri on ehdottomasti massojen kulttuuria Pohjois-Amerikassa, ellei koko maailmassa. Tietoliikennetekniikan edistysaskeleet ovat tehneet siitä lähes kaikkien saatavilla olevan. Kuten eräs taidekriitikko on kirjoittanut,

populaarikulttuuri on jonkinlainen tietokonevirus, joka vihjailee itsestään yhteiskunnan jokaiseen sopukkaan, korvaa sen omalla ohjelmallaan, replikoi itseään, turmelee olemassa olevia tiedostoja ja aiheuttaa mittaamatonta vahinkoa korkeakulttuurin maailmalle. (Lainaus Chuck Smith Jr. the End of the World As We Know It, s. 65).

kuva-ja Informaatiokulttuuri

tänään elämme kuvan ja tiedon aikakautta. Televisioista, videonauhureista, DVD-levyistä ja tietokoneista, joissa on Internet, on tullut olohuoneemme ja jopa makuuhuonekavereitamme. Me ja erityisesti lapsemme näemme ja koemme ympäröivää maailmaa lähinnä median kautta. Televisio-ohjelmien tuottajat esittävät mielikuvaa ja fiktiota todellisuutena nykymusiikissa, tilannekomedioissa, TV-elokuvissa ja jopa dokumenteissa. He ymmärtävät visuaalisten kuvien voiman luoda kuvitteellisia tai virtuaalisia todellisuuksia, joita nuorten on vaikea erottaa ”todellisesta” todellisuudesta. Postmodernistit perustelevat tätä fiktion ja totuuden välisten erojen purkamista väitteellään, jonka mukaan totuus on pohjimmiltaan fiktiota. Todellisuus on sitä, mitä koemme sen olevan. Kuten filosofi Richard Tarnas sanoo,

mieli ei ole ulkoisen maailman ja sisäisen järjestyksen passiivinen heijastaja, vaan se on aktiivinen ja luova havaitsemis-ja kognitioprosessissa. Todellisuus on jossain mielessä mielen rakentama, ei pelkästään sen havaitsema, ja monet tällaiset konstruktiot ovat mahdollisia, yksikään niistä ei välttämättä ole suvereeni. (The Passion of the Western Mind, s. 396).

musiikkipiireissä

räikein esimerkki postmodernista mediahuijauksesta on MTV (Music Television). Seuraavassa on lainaus R. Wesley Hurd, McKenzie Study Centerin perustaja, kristillinen järjestö, joka pyrkii auttamaan oppilaita selviytymään vahingollisista vaikutuksista, joille he altistuvat maallisissa oppilaitoksissa.

nopeasta, pirstaleisesta tuotantomuokkauksestaan perimmäisiin visioihinsa (esimerkiksi seksuaalinen moraalirelativismi) MTV edustaa kuluttajamediaan sovellettavan postmodernismin ”huippua”. MTV: n toimittajat ”kollaasoivat” esitykset yhteen hyppiväksi, tajunnanvirtaiseksi esitykseksi, joka jättää vanhemmat katsojat ymmälleen vauhdillaan ja näennäisellä epäjohdonmukaisuudellaan. Mutta postmodernille” generation-X ” – porukalle, joka tekee siitä tasaista dieettiä, MTV: n satunnaisuus on normaalia. MTV: n kaksikymmentäneljä tuntia paraati räikeästi seksuaalisia kuvia, pseudo-dokumentteja, hedonistinen dating skenaario, peli näyttää, musiikkivideoita, ja huippuluokan mainoksia säälimättömästi hyökkäys yksi visuaalinen ja auditiivinen aistit, jättäen katsojat tunne hajanainen ja ohimenevä sisällä decentered moniarvoinen todellisuus: postmoderni maailma.

vanhemmat, oletteko tietoisia tästä vaarasta, joka uhkaa lapsianne? Chuck Smith on oikeassa.: ”Postmodernismista on tullut populaarikulttuurin ydin – mikä tarkoittaa, että lapsemme altistuvat sille joka kerta, kun he avaavat television, lukevat koulukirjaa tai lukevat lehteä (Ibid., S.66).

ehkä teini – ikäisillä ei ole pääsyä MTV: hen kotonasi, mutta he voivat – ja monet kuuntelevat-samaa moraalitonta, hedonistista antikristillistä myrkkyä CD-soittimistaan ja Ipodeistaan.

näkemykseen perustuva opetus kouluissa ja kirkoissa

myös postmodernit ideat ja menetelmät soluttautuvat koulutusjärjestelmäämme. Monissa kouluissa painotetaan visuaalisuutta eikä kuuluvaa ja kirjoitettua sanaa. Opiskelijat ehdollistetaan käsittelemään vain oppimateriaalia, joka esitetään heille audiovisuaalisin keinoin.

tästä on tulossa ongelma myös katekismusta opettaville papeille ja vanhimmille sekä nuorisotyöntekijöille ja Raamatuntutkistelun johtajille kirkossa. On odotettavissa, että se, mitä tapahtuu laajemmassa opetusmaailmassa, vaikuttaa myös kirkkoon. Niinpä monet kirkot omaksuvat opetus-ja saarnaamismenetelmiä, jotka perustuvat visuaalisiin apuvälineisiin. Tätä lähestymistapaa puoltaa se, että joukkotiedotusvälineemme, erityisesti televisio, ovat ehdollistaneet katsojat odottamaan paketoitua, organisoitua, monipuolista ja kuvallista viestintää ja että kirkon pitäisi hyödyntää näitä uusia mahdollisuuksia evankeliumin välittämiseen.

Sanaviestintä

jotkin kirkot näkevät paljon vaivaa tyydyttääkseen tämän inhimillisen, mutta epäkypsän kaipuun visuaaliseen eikä kuuluvaan opetukseen. Raamatun mukaan Jumalan totuus tulee välittää ensisijaisesti puhutun eli kirjoitetun sanan välityksellä. Miksi Raamatussa korostetaan sanaa näin paljon? Koska Jumala välittää ajatuksia ihmiselle juuri sanoillaan. Yksi Jumalan suurimmista lahjoista ihmiselle on puhekyky. Sanojen avulla ihmiset voivat kommunikoida keskenään. Kirjoitetut tai painetut sanat ovat terveitä vertauskuvia, jotka ihmismieli kääntää kuuloksi. Näin ollen sanat ovat ajatusten – myös jumalallisten ideoiden-viestintäväline. Ei ole sattumaa, että Jumala on ilmaissut lunastavan ilmoituksensa sanoin. ”Ja Jumala puhui kaikki nämä sanat sanoen: …” tiivistää täydellisesti Raamatun oman kertomuksen siitä, miten Jumala välitti pelastavan totuutensa kansalleen. ”Näin sanoo Herra” on profeettojen alituinen säkeistö. Hyvin merkittävää on se, mitä Jeesus sanoi kuulijoilleen:” ne sanat, jotka minä puhun teille, ne ovat henki, ja ne ovat elämä ” (Joh.6: 63). Ja ”joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on Minut Lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä” (Joh.5:24). Apostoli Paavali yhdistää sanat uskoon näin:” Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan Sanan kautta ” (Room. 10:17). ”Ja kuinka he voivat kuulla ilman saarnaajaa?”hän kysyy (jae 14). Kuvat voivat havainnollistaa ja selventää hengellistä totuutta, mutta ne eivät voi luoda uskoa. A. W. Tozer kirjoitti

mitään elintärkeää hengellistä totuutta ei voi kuvalla ilmaista. Todellisuudessa mikään Kuva ei voi tehdä muuta kuin palauttaa mieleen jonkin totuuden, joka on jo opittu puhutun tai kirjoitetun sanan tutun välineen kautta. Uskonnollinen opetus ja sanat on sidottu yhteen elävällä nuoralla, eikä niitä voi erottaa toisistaan ilman kohtalokasta menetystä. (Uskonnollisen elokuvan uhka, p.8)

hengellisten totuuksien välittäminen

asiantuntijat väittävät, että ihmismieli saa viisi kertaa enemmän tietoa silmän kautta kuin korvan kautta. Mutta tämä ei koske hengellistä opetusta. Maantieteen, fysiikan tai biologian opettaminen visuaalisten apuvälineiden avulla epäilemättä auttaa oppilaita ymmärtämään näitä aiheita paremmin. Mutta tämä ei päde uskonnolliseen opetukseen. Kun on kyse hengellisestä totuudesta, olemme eri maailmassa. Siinä maailmassa fyysinen silmä ei ole läheskään niin tärkeä elin kuin aistien maailmassa. Jumala osoittaa hengellisessä maailmassa sanomansa kuulevalle korvalle. Itse asiassa vain poistamalla fyysiset silmämme katsomasta näkyviä asioita opimme kiinnittämään sydämemme silmät Jumalaan, samalla kun kuuntelemme kunnioittavasti hänen puhuttua sanaansa.

en kiellä, etteikö evankeliumin visuaalisella esityksellä voisi saada hyödyllistä tietoa. Mutta näin saatu tieto koskee vain ulkonaisia asioita: tosiasioita Raamatusta, nimiä, paikkoja, tapahtumia jne. Mutta mitään syvällisiä hengellisiä totuuksia ei voida välittää tällä tavalla. Itse asiassa, kuten Z. Rittersma on osoittanut, että visuaaliset apuvälineet voivat jopa estää ihmistä saamasta selvää ymmärrystä hengellisestä totuudesta. Sen sijaan että kuvat valaisisivat Jumalan syviä asioita, ne ovat pikemminkin hämärän peitossa. Ne pyrkivät sumentamaan mielen ja jättävät synnintekijän entistä suurempaan pimeyteen (Dramatizing Biblical Stories, s.130).

Mel Gibsonin tuore elokuva The Passion of the Christ on tästä hyvä esimerkki. Tässä elokuvassa Vapahtajamme kärsimyksen kuvaus on ilmeisen hyvin havainnollinen ja herättää katsojissa suuria tunteita. Mutta se, mikä puuttuu kokonaan, on Kristuksen kuoleman todellinen merkitys ja merkitys, nimittäin korvaamisen puoli – se, että hän kantoi valittujensa synnit ja että hänen pääasiallinen kärsimyksensä oli sielun ja hengen eikä ruumiin kärsimys. Sitä ei voi kuvata elokuvassa.

uskonnollisista elokuvista jää aina huomaamatta sen olennainen merkitys, mitä esitetään. Siksi tällaisten elokuvien vaikutus katsojiin voi myös olla vain pinnallinen, koskettaa ehkä tunteita, mutta ei sydäntä ja elämää. Kyyneleitä voidaan vuodattaa, mutta ne eivät ole sellaisia, jotka heijastavat jumalista surua ja tuottavat elintärkeää jumalisuutta. Historian huolellinen tutkiminen osoittaa, että uskonnollisesta draamasta ei ole koskaan koitunut paljoakaan hyvää, jos mitään. Siksi aina kun Jumala elvytti kirkkonsa, hän herätti saarnaajia, ei näyttelijöitä. Luther, Calvin, Edwards ja Whitefield sekä Spurgeon ja muut Jumalan suurmiehet ovat julistaneet totuutta ja monet pelastuivat. Toisaalta historia osoittaa myös, että aina kun hengellinen elämä kirkossa väheni, uskonnollinen draama kukoisti.

henkien havaitseminen

Voisiko olla niin, että historia toistaa itseään nykyään? Voisiko olla niin, että uskonnollisten elokuvien ja muiden evankeliumin visuaalisten esitysten suosio on oire meidän aikamme heikosta hengellisen terveyden tilasta? En voi välttyä tältä johtopäätökseltä. Kuten Tozer sanoo:

vain Pyhän Hengen puuttuminen saarnastuolista ja kristityiksi tunnustautuvien todellisen tarkkanäköisyyden puute voivat selittää uskonnollisen draaman leviämisen niin sanottujen evankelisten kirkkojen keskuudessa. Hengen täyttämä kirkko ei voinut sietää sitä (S.17.

sitä, mitä Heidelbergin Katekismuksemme sanoo kirkon kuvista, sovellettiin myös uskonnollisiin näytelmiin. Sellaiset ” maallikoille tarkoitetut kirjat ”tuomittiin sillä perusteella, että emme saa teeskennellä viisaampia kuin Jumala,” joka ei opeta kansaansa mykillä kuvilla, vaan vilkkaalla sanansa saarnaamisella ” (K.& A. 98).

tänään, ehkä enemmän kuin minään muuna aikana historiassa, meidän täytyy erottaa henget, ovatko ne Jumalasta (1.Joh. 4:1). Postmodernismi, kuten sen korvaava modernismi, on vain yksi monista ilmentymistä antikristillisistä yrityksistä vastustaa ja muuttaa Jumalan Sanan ja Herramme Jeesuksen Kristuksen evankeliumin muuttumatonta ja ehdotonta totuutta.

pysykäämme tässä totuudessa ja opettakaamme myös lapsemme elämään sen mukaan. Mitä Jeremia kehotti Juudan kansaa tekemään, niin meidän täytyy painostaa myös liittonuorukaistamme: ”kysykää vanhoja polkuja, missä on hyvä tie ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sielullenne” (Jer.6:16).