kypsissä ja vanhoissa fluviaalilaaksoissa lateraalinen eroosio on yleensä voimakkaampaa kuin pystysuuntainen syveneminen, joten laakso on yleensä paljon joen tai puron uomaa leveämpi. Luonnollisten tulvavallien toistuva ylittäminen johtaa hyvin paksuihin savikerrostumiin tulvavyöhykkeiden välissä. Kun tulvavedet tulvivat yli kanavapenkereiden, äkillinen nopeuden lasku laajan tasangon yllä saa riippuvan kuorman asettumaan siten, että kuskiaines (karkea siltti ja hieno hiekka) kerrostuu lähemmäksi kanavaa ja hienompi aines (hieno siltti ja savi) kauemmas. Vaikka suspendoituneessa kuormituksessa esiintyy jonkin verran hiekkaa, suurempi osa sedimentistä sisältää lietettä ja savea, sillä tulvavedet ovat peräisin pääasiassa ylemmästä vesipatsaasta, joka voi olla huomattavan pystysuora etäisyys uomakuormasta.
tulvaesiintymät ovat yleensä hyvin jäykkiä, koska tulvien välisinä kausina esiintyy ohutta lamiinia ja kuivumista (veden häviämistä). Saviaineksen läpäisevyys on hyvin alhainen, mutta juurten kolot ja kolot voivat luoda hyvin läpäisevät olosuhteet. Nämä tulvatasangot saattavat kattaa myös oxbow-järvien esiintymiä, joissa saattaa olla hyvin pehmeää savea.
sakeutumisnopeus vaikuttaa esiintymien jakautumiseen. Alueilla, joilla merenpinta laskee nopeasti tai nousee eustaticissa, sakeutuminen tapahtuu erittäin nopeasti, jotta tulva-aluetta peittävät savi-ja lietekerrostumat eivät kuluisi, koska meanderivyöhykkeellä ei ole riittävästi aikaa liikkua koko tulva-alueen (laakson) yllä. Tämän seurauksena savi -, liete -, hiekka-ja sorakerrostumat voivat jakautua arvaamattomasti koko sedimenttiin. Savi ja liete kertovat entisestä tulvatasangosta ja hiekka ja sora entisestä virtaaman suunnasta. Hitaiden sakeutumisjaksojen aikana joella on enemmän aikaa keinua ja poistaa tulva-aineksia (lietettä ja savea). Karkea materiaali talletetaan ja alla ohut kerros silttiä ja savea. Paksumpien hiekka-ja sorakerrostumien laajuus riippuu siitä, missä määrin joki meanderoi koko laakson pohjan poikki.